Mikä on WikiWiki?
nettipäiväkirja
koko wiki (etsi)
viime muutokset
Koska olen puhunut viime aikoina aika paljon vapaudesta ja koska vapaus edellyttää riippumattomuutta, olen päätynyt ajattelemaan sitä, miten maailmasta oikeastaan irrottaudutaan ja miksi. Kyseessä ovat erityisesti suhteisiin liittyvät asiat: mitä on toisen ihmisen omistaminen ja omistamattomuus, mikä on odotus ja mikä toive.
Buddhalaisuus on periaatteessa negatiivinen filosofia: buddhalaisuuden mukaan ihminen kohtaa hyvää, josta aiheutuu iloa, josta aiheutuu ilon odotusta, josta aiheutuu omistavuutta, josta aiheutuu menetyksen tunne, josta aiheutuu tuskaa, josta aiheutuu epätoivoa, josta aiheutuu kärsimystä. (Sanon näin sillä uhalla, että 30 eri buddhalaissuunnan edustajaa tulevat huutamaan minulle: "Ei se noin mene! Eikä tuo ole keskeistä!") Suomeksi suunnilleen näin: älä iloitse lelusta, sillä jonain päivänä se viedään sinulta pois. Buddhalaisuus lupaa onnea irrottautumisesta: kun lakkaa välittämästä maailmasta, pääsee eroon onnesta ja tuskasta, voi vaipua syvään tyytyväisyyteen ja lakata syntymästä uudelleen. Tämän pidemmälle ei oikeaoppisen buddhalaisuuden filosofia mene. Se ei ota huomioon, että elämä ilman iloa ja surua on tylsää, ja että rikaskin mieli näivettyy virikkeittä.
Kuitenkin tässä perustavanlaatuisesti negatiivisessa filosofiassa on vinha perä. Sellaista ongelmaa ei olekaan, jota ei pystyisi ohittamaan olemalla välittämättä siitä. Elämä ei ole ehkä juuri minkään arvoista kidutettuna, vailla ruokaa, hyljeksittynä tai loppuun asti palaneena, mutta kun on luopunut päämäärästä, ei elämässä voi enää epäonnistua. Ja vaikkei haluaisikaan mennä näin pitkälle -- jos sallii itsensä kiintyä ruokaan, juomaan, vapauteen ja ystäviin, ehkä jopa seksiin -- ei oppi menetä vähääkään arvostaan: älä luule omaksesi sitä, mitä vain käytät, äläkä sekoita ihmisiltä saatua lahjaa (sosiaalisuus lahjana) kaupankäyntiin.
Itse uskon, ettei ilossa ole pahaa, ja että on oikein odottaa jotain hyvää tapahtuvaksi. Mutta hyvän tapahtumisesta ei ole vastuussa kukaan ihminen, en edes minä itse, vaan maailma (ks. päivä); ja maailma on suuri ja rajaton. Yleensä se antaa jotain hyvää, jos sen vain osaa huomata, mutta jos se ei anna, se on vain sattumaa. Maailma ei pelaa sinua vastaan eikä ole sinun puolellasi. Se vain on, ja se on enimmäkseen hyvä. Miksikö? Koska sillä on niin paljon annettavaa, jos vain olet kiinnostunut. Katso saamisesta ja menettämisestä.
Siksi on oikein iloita ja odottaa iloa, vihata omistavuutta ja iloita (lopulta) menetyksestä. Menetys on muutosta, ja muutos on maailman lahja. Tunsin maailmaan takertumisen kylmien käsien kiertyvän kurkkuni ympärille, kun avioeroni melskeessä ajattelin, mitä kaikkea voin menettää: vapauteni, mahdollisuuteni nähdä lapsiani, ystäväni, hyväksyntäni yhteiskunnassa. Mutta toisaalta: onko nyt niin paha menettää kaikki? Sen jälkeen on jäljellä vain minä ja maailma, ja kaikki alkaa alusta, ja taivas kaikuu vapauden laulua. Mihin tahansa menenkin, minulla on jäljellä itseni, eikä sitä voi viedä minulta, sillä menettäjä on jo joku muu... (sääliksi tietysti käy sitä tulevaa minua, joka on menettänyt tämänhetkisen minäni.)
Suhteessa ei ole vaarallista kaivata toista, sillä kaipuu on ilon odotusta. Mutta on väärin suuttua toiselle läheisyydestä, jota ei tältä saa, koska silloin luulee omistavansa läheisyyden, kun se oli tosiasiassa lahja. Mieltymyksestä ei voi käydä kauppaa, eikä ostetulla hellyydellä ole arvoa muuten kuin itsensä huijaamisessa. On parempi lopettaa itsepetos ja palata maailmaan katsomaan, mitä opetettavaa sillä on tällä kerralla: tenuki.
Jos yrittää omistaa jotain, minkä on jo menettänyt, on matkalla polkua alas helvettiin. Jos menettää luottamuksensa maailmaan, voi luulla, että onni on saavutettavissa vain sieltä, mistä sen on aiemmin saanut. Tätä sanotaan pakkomielteeksi. Ja kun epätoivo ei auta, astuu kuvaan kosto ja viha. (motivaation viisi väriä)