Miten aurinko jaksaa paistaa? 
Se on nähnyt kaiken niin monta kertaa 
etäältä, ulkokohtaisesti: 
heräämisen, kehityksen, unohduksen ja kuoleman, 
verson, kasvun, sadon ja kuihtumisen, 
ihastumisen, kiintymisen, konkretian ja kyllästymisen, 
kiteytymisen, hioutumisen, murenemisen ja sulamisen.
Joka asiaa se on katsonut päältä 
nauraen, loistaen ikuista valoaan. 
Joka menestykselle antanut siunauksensa 
ja unohtanut sen yhtä nopeasti. 
Kuinka auringon ei ole ikävä? 
Kaikkia menetettyjä mahdollisuuksia 
kaikkia menneitä ystäviä 
kaikkia niitä, jotka tuhoutuivat sen jatkaessa?
Kuinka se jaksaa paistaa? 
Eikö jossain vaiheessa maailma ole sillekin liian valtava? 
Eikö jossain vaiheessa aurinko 
totea, että onhan tätä tarpeeksi katseltu 
sijaa vuodettaan rannattomaan avaruuteen 
riisu vaatteensa, tarkastele väsynyttä ruumistaan 
ja painu pehkuihin nousematta enää koskaan?