Eerika piti hirveästi lautasliinoista. Hän keräili niitä, katseli niitä sisustuslehdissä, vertaili niitä ja lajitteli. Lautasliina oli sitä arvokkaampi, mitä vaikeampi se oli saada käsiinsä. Eerika pyysi aina tuttujaan tuomaan lautasliinoja ulkomaanmatkoiltaan. Hän järjesti menojaan siten, että tulisi käyneeksi mahdollisimman monessa ravintolassa. Konferenssikeskuksissa hän pyrki aina ottamaan muiston mukaansa.
Eerikan työ konsortion apukoordinaattorina oli palkaltaan melko matala, mutta tarjosi mahdollisuuksia matkustaa. Lautasliinojen keräilyä auttoi myös se, että Eerika oli nuori ja kaunis ja sai melko säännöllisesti tarjouksia illallistapaamisista. Hän piti seurasta ja uusien paikkojen näkemisestä ja lautasliinaharrastus sai nostetta siinä ohessa.
Joissain paikoissa lautasliinat olivat hienoja ja kankaisia eikä niitä voinut noin vain ottaa mukaan. Eerika mietti näissä tilanteissa, alentuisiko näpistämään liinan, vai kysyisikö henkilökunnalta suoraan, voisiko ostaa yhden kokoelmiinsa. Joskus henkilökunta suhtautui nihkeästi, joskus suorastaan aurinkoisesti; ulkomailla oltiin usein halukkaita antamaan yksi liina mukaan kaukaiseen Suomeen ihmisten ihmeteltäväksi.
Kerran Eerika kohtasi hovimestarin, joka innostui Eerikan kysymyksestä. Hän pyysi Eerikan mukaansa ravintolan varastoihin ja näytti tälle valikoiman vanhoja lautasliinoja, joista näki, miten paikan tyyli oli kehittynyt vuosikymmenten myötä. Hän puhui siitä, miten harvat osaavat kiinnittää huomiota kaikkeen siihen pieneen työhön, jolla ihmisten jokapäiväisestä ympäristöstä tehdään viihtyisä ja tunnelmaltaan miellyttävä.
Lautasliinojen keräily oli seurassa usein vähän hankalaa. Toisaalta siitä sai tarvittaessa hyvän puheenaiheen. Moneen liinaan liittyi tarina. Jotkin vaatimattomat eivät olleet tarinaltaan vähäisiä; yksi yksinkertainen liina oli saatu korkealta itävaltalaisesta vuoristomajatalosta, jota ylläpitävä pariskunta ei käytännössä poistunut vuorilta ollenkaan sesonkiaikaan. Heidän maailmansa koostui noin puolen vuoden ajan muutamasta niitystä ja ympäröivistä vuorista, eläimistä, vieraista ja tavaratoimituksista. Lautasliina oli itse painettu ja Eerika oli maksanut siitä, vaikka samanlaisia oli majatalossa useita satoja.
Hieman samanlaista tarinaa kantoivat liinat, joita oli hankittu eräyhdistysten majoihin Norjassa. Ne olivat kertakäyttöisiä tusinaliinoja, joita erämajaan oli hankittu yhdistysten jäsenten iloksi, jottei kaikkien tarvitsisi tuoda omiaan. Jotta majalle ei syntyisi paljon pois kuljetettavaa jätettä, liinoja käytettiin mahdollisimman vähän; se, jonka Eerika vei mukaansa, oli hänen ja hänen seuralaisensa yhteinen.
Joskus Eerikasta tuntui, että liinojen merkityksestä liian suuri osa oli hänen muistissaan. Toki liinat olivat muistiavaimia, pieniä todellisuuden koukkuja, joihin hänen muistonsa ripustuivat. Silti, jos Eerika ei olisi kertomassa niistä, ne olisivat käytännössä roskaa. Kukaan ei pystyisi muodostamaan uudelleen kaikkea sitä rikkautta, mikä niiden taustalla vaikutti. Eikä Eerikakaan tiennyt niistä kuin niiden matkan viimeiset vaiheet. Mistä ne oli hankittu, miksi, milloin? Suurimmalle osalle nämä vastaukset eivät olisi mielenkiintoisia, mutta mukana oli monta, jotka oli erikseen suunniteltu, tilattu ja päivitetty.
* [tarina]