Mikä on WikiWiki?
nettipäiväkirja
koko wiki (etsi)
viime muutokset
Varokaa! Vuodatus.
Demareista on pikku hiljaa tullut eniten inhoamani puolue. Demarit ovat erittäin arvokkaita historiallisessa katsannossa, ja he ovat rakentaneet valtion, josta olen erittäin kiitollinen. Mutta tavoitteet ovat laantuneet matkan varrella samaa mittaa kuin ylpeys jo saavutetuista tavoitteista on kasvanut. Demareille on käynyt samoin kuin kannattajasukupolvelleen: heiltä on kadonnut visio siitä, mihin suuntaan pitäisi kehittyä; sen on korvannut vain epämääräinen epäluulo niitä kohtaan, jotka ajattelevat toisella tavalla.
Kulutin vaivaa kaivaakseni esille, millainen se Suomi on, jota demarit oikeastaan ajavat. Miksi tämänhetkiset keinot, kuten ammattiliitot, tarveharkintaiset tuet, perheille sysätty tulontasausvastuu, sekä rankka palkkatuloverotus (ainakin verrattuna yritys- ja pääomatuloverotukseen) eivät kaipaa hurjaa remonttia?
Olen kehitellyt seuraavan vastauksen: demareilla on mielessään teoria oikeasta elämäntavasta. Tässä elämäntavassa edetään oikeaoppisesti tiettyä kaarta pitkin. Ensimmäiseksi elämässä on vaihe, jossa sinusta pidetään huolta ja sinua opetetaan aikuiseksi. Tässä vaiheessa sinulla ei kuulukaan olla mitään varsinaista valtaa. Olet pikku hiljaa tulossa yhteiskunnan jäseneksi. Sitten sinulla on töihin astumisen aika, jolloin osoitat kelpoisuutesi. Tällöin työsi ei kuulukaan olla vielä varsinaisesti "kohtuullista": se on vain näyte myöhempää establishmenttia varten. Jossain vaiheessa pääset vakinaiseen työhön. Silloin voit alkaa huolehtia "yksilöllisistä" tarpeistasi: maallisen omaisuuden kertymisestä ja jälkeläisistä. Valtio huolehtii, että molemmat vanhemmat voivat käydä töissä ja hoitaa lapsia ilman, että se on liian rankkaa. Kun ylität työiän, palaat "huolehdittavien" luokkaan (vaikka enää sinulle ei opetetakaan mitään).
Demarivisio perustuu vahvoihin sitoumuksiin. Se edellyttää kansalaisilta sitoutumista työelämään: maksamaan veroina takaisin sitä "hyvyyttä", jota he saivat nauttia lapsuus- ja opiskeluvaiheessaan. Se edellyttää työpaikkojen sitoutumista työntekijöihinsä: muuten nämä eivät pysty tekemään lisää työvoimaa ja kuluttamaan rahaa huoletta (Keynesiläisen talousopin mukaisesti). Se edellyttää vanhempien sitoutumista yhteisesti lapsiin, jotta hoitotyön epäkannattavuus tulisi jaetuksi, ja sitä kautta se suosii pitkään kestäviä suhteita.
Sanalla sanoen, demarit (tai keski-ikäiset ylipäänsä?) haluavat nuorten elävän samalla tavalla kuin he itse ovat eläneet. Kun nuoret vinkuvat oikeuksiaan, heillä nousee ärtymys: yhtä huonosti tai huonomminkin heidänkin asiansa olivat samassa elämänvaiheessa -- nykynuoret ovat liian kärsimättömiä! Mutta siinä, missä 60--70-luvun nuoria odotti ura ja työehtojen parantaminen oli työtaistelukysymys, ei tämän hetken nuorilla ole odotettavissa mitään ruusuisempaa tulevaisuutta. Suuret ikäluokat käyttävät häikäilemättä valtaa vakiintuneilla työpaikoilla; todelliset "nuorten" työpaikat, kuten hampurilaisravintolat, eivät ole järkeviä työreferenssejä yhtään mihinkään; koulutusputken lopussa ei siinnä varma työpaikka; ja ylipäänsä työvoiman pikkuhiljainen purjehtiminen eläkkeelle ei ole näkynyt työnantajien taisteluna työvoimasta, vaan pikemminkin koko ajan lisääntyvinä työtaakkoina.
Mikä on ehkä vieläkin pahempaa, demarivisio oikeasta elämäntavasta on sekä tehoton että yksilöoikeuksia polkeva. Olisi hienoa, jos työpaikkaa saisi vaihtaa vähän väliä -- kunhan ei tarvitsisi pelätä taloudellista ahdinkoa. Olisi hienoa, jos tutkimustyötä voisi tehdä ilman pelkoa rahojen yhtäkkisestä loppumisesta. Demarien visio ei ota huomioon uusia työn muotoja, kuten projektityötä, jossa kaikki työ tehdään johonkin tarkoitukseen eikä työpaikalle vain marssita sokeasti tekemään "jotain hyödyllistä" tietyksi ajaksi. Demarien visiossa on kovin vähän tilaa vaihtoehtoisille perhemalleille (esimerkiksi ison lapsikatraan huolto on siinä mahdoton uravalinta yksinhuoltajille eikä erilaisten tukien "tarveharkintaisuus" osaa ottaa huomioon kuin kliseisimmät tilanteet). Ennen kaikkea, demarien visio on täynnä puuduttavaa tappelua työnantajien ja työntekijöiden välillä: kaikkeen näyttää ratkaisu olevan yksinkertaisesti se, että työnantajat pakotetaan pitämään työntekijät, oli näistä hyötyä eli ei, jolloin ainoa suunta, johon työntekijät voivat parantaa olojaan, on yritys tehdä mahdollisimman vähän ja mahdollisimman miellyttävää työtä. Jokainen, joka on ollut työharjottelussa esimerkiksi virastossa, tietää, millaista on, kun jokaisella on oma tontti eikä kukaan halua tehdä epämiellyttävää työtä.
Ei tarvita monimutkaisia pakotusjärjestelmiä, jotka yrittävät ajaa tietynlaista elämäntapaa. Työntekijän ja työnantajan välinen suhde saadaan terveeksi, kun poistetaan työntekijän pelko omasta toimeentulosta. Tämän saa aikaan kansalaispalkka. Tällöin työntekijät voivat miettiä, onko työpaikasta enemmän haittaa (menetettynä aikana) vai hyötyä (rahana), samaan tapaan, kuin työnantajat voivat nyt miettiä, onko työntekijästä enemmän haittaa (rahana) vai hyötyä (saatua tuotantoa).
Lastenhoidosta ei tarvitse olla erillisiä tukia, kuten lapsilisiä, elatustukia, vanhempaintukia ja niin edelleen. Riittää, että lastenhoitotyöstä maksetaan palkkaa, joka kerryttää eläkettä.
kategoria: politiikka kategoria: mv-mielipide