Prinssi Schutzpah nuorin on aika epeli. Hän siintää kauas, hänen sotisopansa herättää vihollisissa kauhua. Kun hän ratsastaa uljaalla ratsullaan, sinkoilevat kavioista kipinät ja kannukset kimaltavat auringonvalossa kuin maan päälle laskeutuneet tähdet. Moni tyttö huokaa hänen kohdallaan, ja monen kohdalla hän hiljentää vauhtiaan, suo tytölle aivan erityisen katseen, ehkä pysähtyykin hetkeksi ja lausuu jotain tällaista: "Luulin, että lähdin tänne auringon houkuttelemana, mutta nyt ymmärrän, että teidän kauneutenne täällä valaiseekin maat ja meret." (Miten kummassa [ikuinen aurinko] voisi kilpailla tosissaan kauniin neidon kanssa?)
Nyt prinssi Schutzpah on menossa niin sanottuun yleisötapahtumaan eli siis paikkaan, jossa on paljon ihmisiä. Siellä järjestetään kilpailu jos toinenkin, joihin osallistuminen on prinssin arvolle sopivaa. Prinssi Schutzpah aikoo myös värvätä sieltä muutamia kelpo veikkoja joukkoihinsa; kunnon soturi ei tule rahan vaan kunnian perässä, ja sitä prinssiltä kyllä löytyy.
Matkalla prinssi Schutzpah ohittaa naisen. Prinssi Schutzpah ihmettelee, mitä kummaa nainen vetää perässään. Se on kärry, pienen kiesin kokoinen, mutta siinä on kalterit. Miksi kalterit, pohtii prinssi, kun sisältä kuuluu kova murahdus. Nainen pysähtyy hyssyttelemään ja antaa kärryihin jotain. Prinssiä kiinnostaa kovin, mitä naisella on kärryissään, ja hän käy juttelemaan naisen kanssa.
"Kenet minulla on kunnia tavata?", kysyy prinssi Schutzpah, ja nainen vastaa: "Minä olen Hildamaria Oonantytär Ylisen pitäjän Solapuron kylästä." Prinssiä kiinnostaa kärryjen sisältö, mutta vielä ei sovi mennä asiaan: "Luulinpa, että Yliseltä olisi jo loppunut viehkeys kesken, kun se sitä neidoilleen niin jakaa, mutta jopa osoititte luuloni vääräksi. Pitäisikö muuttaa sinnepäin asumaan, jos siellä kävelee enemmänkin tuollaisia maanpäällisiä jumalattaria?" Hildamaria Oonantytär painaa katseensa, mutta hänen poskiensa hehkusta näkee, että hän on mielissään. "Kuinka noin hieno herra kiinnittää huomiota tällaiseen tavalliseen tyttöön, menkäähän nyt sentään siitä kunniallisia ihmisiä kiusoittelemasta?"
"Harva nykyään on yhtä vaatimaton kuin kaunis, mutta teille näkyy suodun sekin lahja. Mitä, hyvä neito, teillä oikein on kärryissänne? Ja kuinka pystytte käsittelemään olentoa, jota varten tarvitaan tuollaiset kalterit?" jatkaa prinssi uteluaan. Hildamaria Oonantytär pysyy edelleen kohteliaana: "Siellä on jellona Aadolf. Mutta se on varsin säyseä, herran ei tarvitse olla huolissaan. Kalterit ovat vain ihmisten rauhoittamiseksi. Oikeasti tämä jellona ei tee pahaa, ellei sillä ole kova nälkä." Tämän kuullessaan prinssi Schutzpah haluaa kovasti nähdä jellonan, ja kysyy, saako sitä vilkaista. "Vilkaiskaa toki, hyvä herra, mutta älkää pelästykö, sillä tämän jellonan kieli on sitäkin terävämpi kuin mitä sen lajitovereilla hampaat."
Kun prinssi Schutzpah katsoo kärryyn, sieltä tiiraa Aadolf takaisin. Prinssiin tekee vaikutuksen jellonan suuri koko; tuntuu kuin tuollainen eläin voisi yhdellä loikalla kaataa kumoon järeimmänkin miehen. Jellona ei näytä kovin kiinnostuneelta, mutta yhtäkkiä puhkeaakin puhumaan: "Kas vain, nytpä sieltä kurkistaa joku, jonka varustuksen koreus vetää vertoja minunkin harjalleni." Prinssi Schutzpah kummastuu, katsoo Hildamaria Oonantytärtä, joka pyytää: "Älkää pahoittako mieltänne! Aadolf puhuu asiat, niin kuin ne ymmärtää." Prinssi kääntyy takaisin jellonaan. "Mikä elävä sinä olet?" prinssi tiedustelee.
"Minä olen jellona. Minä raatelen ja tapan. Sen minä teen aivan rehellisesti ja se minun kuuluukin tehdä." Prinssi haluaisi tietää, miten jellona on oppinut puhumaan, tämä on ensimmäinen kerta kun prinssi näkee puhuvan jellonan. Mutta jellona Aadolf jatkaa: "Minä karjun, kun Hildamaria käskee, ja kuljetan selässäni lapsia turvallisesti, jos emäntäni niin haluaa. Ja siitä hyvästä me saamme ruoan, emäntäni ja minä. Mutta kyllä minä pystyisin ottamaan ruokaa tarpeisiini, ilman mitään temppuja ja armopaloja. Hildamaria sanoo, että se ei ole hyvä ajatus, ja niin minä kuljen hänen mukanaan, sillä hän on suora ja rehellinen, vaikka harva muu ihminen sitä on."
Prinssi Schutzpah miettii, mitä jellona haluaa sanoa kaikella tällä. "Eikö ole mukavaa, kun voi viettää levollista elämää? Eikö sinulla ole hyvä ihmisten kanssa?" Jellona vastaa: "Tekemättömyydessä tylstyy mieli. Kukapa ei haluaisi olla oma emäntänsä ja kulkea ja tehdä mitä haluaa, muilta lupaa kysymättä? Miksi sinä olet siinä ratsusi selässä ja minä olen täällä kaltereiden takana? Mikä muu kuin ihmisten [pelko] minut pitää tänne suljettuna? Ja eikö sinua olisi kuitenkin enemmän syytä pelätä, kun riehut täällä vapaana?" "Minuako?" prinssi ällistyy. "Niin, sinua juuri, sillä jos minä karkaan käsistä, piirittävät ihmiset minut keihäin ja miekoin, mutta jos sinä karkaat, sinulla on puolellasi sotavoimat ja kaikki mammona, jolla houkuttelet ja taivutat heikot mielet. Onko sinun jokainen tekosi ollut hyvä ja vastuullinen, kun sinua ei kukaan ole pitämässä kurissa? Olivatko aikeesi kunnialliset, kun nostatit punan emäntäni poskille?"
Prinssi Schutzpah tuntee tuohtuvansa. "Eihän nyt mitään haittaa tee, jos silloin tällöin leikkii! Kyllähän suloisen neidon pauloihin lankeaa ylväskin mies." Mutta jellona pitää omansa: "Jos minä samaan tapaan vähän leikittelisin, mihin minun luontoni ohjaa, minä saisin siitä kalliisti maksaa. Ja minä kuitenkin mietin tekojeni seurauksia. Sinun tekosi saavat hyväksyntänsä muilta ihmisiltä, ja he tekevät sen siksi, että sinä annat täällä säännöt. Ja jostain syystä he hyväksyvät sen."
Hildamaria Oonantytär on huolestunut ja vääntelee käsiään. Prinssi Schutzpah vilkaisee sivuun ja huomaa, että tällä on huoli kaikesta. Prinssillä ei ole jellonalle vastausta valmiina, joten hän kääntyy Hildamaria Oonantyttären puoleen. "Onpa teillä siinä ihmeellinen eläin. Minähän jään tässä sanailussa toiseksi." Hildamaria Oonantytär sanoo hiljaisella äänellä: "Eihän herra pahoittanut mieltään. Se on vain viaton luontokappale." Prinssi haluaa vähän mietiskellä, mitä on tapahtunut. Hän antaa muutamia kultarahoja (niin! ihan oikeaa kultaa, niin kuin vain prinsseillä ja killanvanhimmilla on) Hildamarialle. "Minä pysähdyn Kiiltävässä Kaninkolossa. Ehkä haluatte tehdä minulle seuraa? Olen varma, että jos olette yhtä ystävällinen kuin olette hyvä käsittelemään eläimiä, minulla on tiedossa mukava ilta, jos suvaitsette kunnioittaa minua seurallanne." Hildamaria Oonantytär vastaa yksinkertaisesti ja helpottuneena: "Mikään ei olisi mieluisampaa. Kiiltävässä Kaninkolossa siis."
Näin sanottuaan prinssi karauttaa tiehensä. Hildamaria Oonantytär myhäilee. Tänä iltana ei Aadolfilta tule puuttumaan lihaa, eikä häneltä itseltään suosiota; ehkäpä voisi laittaa päälleen sen komeamman korsetin, sen, joka nostaa rinnat hyvin tarjolle, jos vaikka prinssi haluaisi niitä vähän hyväillä.
* [valinta: yritä repiä kalterit irti] * [kirjoitetaan nyt edes jotain]