Mikä on WikiWiki?
nettipäiväkirja
koko wiki (etsi)
viime muutokset
Olipa kerran ontto puu.
Ontossa puussa riippui keinu. Keinussa riippui viisivuotias poika, ja viisivuotiaan suusta riippui naru, jota hän pureskeli miettiessään. (Narusta riippui Kriterian tulevaisuus, mutta se ei liity tähän tarinaan.)
Ontossa puussa kasvoi misteli. Mistelissä kasvoi lehti, ja lehdessä kasvoi mielenkiinto aurinkoa kohtaan. Aurinko kasvoi taivaanrannassa.
Onton puun läpi pääsi tunneliin. Tunnelin läpi pääsi maanalaiseen maahan, ja maanalaisen maan läpi pääsi pienen prinsessan luokse, joka keräsi yrttejä palatsinsa läheisellä niityllä. Prinsessan läpi saattoi päästä omaan mieleensä, jos puhui hänen kanssaan riittävän pitkään.
Joskus nuoruudessaan ontto puu ei ollut vielä ontto. Se kasvoi niin kuin sen ystävätkin, ja sen suunnitelmat tulevaisuudesta olivat epämääräisiä. Aurinko ja sade tuntuivat hyviltä sopivassa suhteessa ja ontto puu piti myös niistä oudoista otuksista, jotka tulivat ja menivät, ja joiden kasvamista oli vaikeaa seurata, kun ne eivät koskaan pysyneet paikoillaan kovin pitkään. Ihan pienenä se pelkäsi, että tuuli taittaisi sen tai joku liikkuvista tallaisi jalkoihinsa, mutta kun aika kului, se oppi pikku hiljaa ottamaan rennosti. Se huomasi, että kun perusasiat olivat kunnossa, taittuneen oksan saattoi korvata toisella ja kyljen haavan kovettaa.
Näin ontto puu sai pikku hiljaa arvovaltaa omalla mittarillaan. Se oli katsonut muita puita ihaillen, mutta se huomasi yhä useammin katsovansa niitä huolissaan niiden pärjäämisestä. Se oli siementänyt monet vuodet, ja arveli täyttäneensä sen tehtävän suhteellisen hyvin (puut eivät ole kovin kiintyneitä jälkeläisiinsä vaan arvostavat pikemminkin vertaisyhteisöjään). Ajan myötä kertyneet haavat ja puutteet saivat sen rungon omituisen muotoiseksi ja taianomaiseksi.
Todennäköisesti tuo jännittävä ulkonäkö toi aluksi sen luokse pienet keijut, jotka etsivät kotipuuta itselleen. Keijut tykästyivät onton puun onkaloihin, sen hassuihin taitteisiin ja salaisiin sopukoihin. Niille oli tärkeää, että ne saattoivat rakentaa oksiin pieniä majojaan ja runkoon yhteistilojaan. Ja koska ne rakastivat puutaan kovasti, ne alkoivat suojella sitä. Onton puun muutos hidastui ja se jäi yhä pidemmiksi ajoiksi arvovaltaiseen muotoonsa. Keijut elivät onnellisina siinä sukupolvi sukupolven jälkeen. Vaikka nopeasti unohtui, miten yhdyskunta oli perustettu, keijut eivät lakanneet pitämästä puustaan huolta.
Tunneli sai alkunsa, kun keijut lähtivät siivoamaan ja laajentamaan puun rungossa olleita lahojuonteita. Keijut yrittivät tehdä siitä tilojen tilan käsikäyttöisine hisseineen, reunatasoineen ja valoineen. He kaivoivat syvemmälle ja syvemmälle, läpi puun, maankuoren ja juuristojen.
Maankuoressa on aina jäänteitä menneistä asioista. Kaivaessaan keijut törmäsivät niihin. Maassa oli muistoja siitä, miten asiat olivat olleet. Keijut löysivät linnat, purot, loputtomat metsät, vanhat palvontapaikat, kulkijoiden kiviröykkiöt. Ja keijujen tultua tämä kaikki alkoi herätä henkiin. Metsiin tuli taas eläimiä, puiden juurille soittajia, palvontapaikkoihin shamaaneja, kyliin ihmisiä. Sudet kulkivat ja ihmiset pelkäsivät niitä, parantajat korjasivat haavat, metsästäjät hankkivat ruokaa, nahkurit tekivät vaatteita. Ja lopuksi, kaikista yrteistä, kukista ja rauhallisista keskusteluista sai elämänsä myös pieni prinsessa linnansa pihalla.
Tässä vaiheessa misteli oli jo alkanut kasvaa onttoon puuhun. Ontto puu oli sen verran hyväntuulinen, ettei se paljon välittänyt rungolleen ilmestyneestä yrtistä. Kun misteli kasvoi niin suureksi, että sen kanssa saattoi jutella, ontto puu arvostikin hassua otusta, jota kutsui kuorensa koristeeksi. Misteli toimi onton puun kruununa, kun se kesäpäivänseisauksessa seisoi metsän keskellä laskevan auringon loisteessa. Ja kun toisistaan pitävät ihmiset tapasivat ontolla puulla, he istuivat sen juurelle ja pussailivat toisiaan.
Poika sai alkunsa yhdestä tällaisesta tapauksesta. Hänen vanhempansa pitivät toisistaan ja antoivat lupauksensa onton puun juurella. He asettuivat asumaan lähistölle ja kulkivat metsässä lapsensa kanssa. Oli luonnollista, että he halusivat virittää hedelmälleen keinun juuri onttoon puuhun.
Kun viisivuotias poika keinui ontossa puussa, hän tunsi kasvoillaan maailman tuulet, jotka olivat tulleet joka kolkalta tervehtimään häntä. Hän halusi kiivetä korkealle katsomaan, mistä tuulet oikein tulivat. Mutta kiivetessään hän huomasikin tunnelin. Viisivuotiaan innolla hän meni syvemmälle ja syvemmälle. Eikä hän hämmästynyt kaikkea alhaalla näkemäänsä, hän vain katseli kaikkea kiinnostuneena. Kaikki oli valmista, maanalainen maailma oli toiminut itsekseen vaikka kuinka pitkään. Hän kulki ympäriinsä, ja häntä ruokittiin leivällä ja vuohenmaidolla. Ajan myötä hän oppi myös metsästämään ja ansastamaan omiin tarpeisiinsa, ja saattoi jakaa omansa muiden kanssa.
Mutta eräänä päivänä kulkiessaan metsän lähellä hän kuuli laulua. Hän oli tottunut kuulemaan laulua tuossa maailmassa, sillä siellä ei ollut äänentoistolaitteita, joten kaikki musiikki piti tuottaa itse. Jotkut lauloivat epäsointuisesti ja toiset soinnukkaasti, jotkut vain soittivat, mutta maailmasta ei puuttunut yritystä. Silti tämä laulu kuulosti uudelta ja houkuttelevalta. Ja tietenkin hän meni katsomaan, mistä se oikein tuli.
Siellä, kumpujen keskellä, auringon hohteessa, puron äärellä, polkujen risteyksessä, puun alla, kukkien ympäröimänä hän tapasi prinsessan, jonka kanssa hän tulisi puhumaan paljon.